Translate

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Guns 'N' Roses - Appetite for Destruction

Levy on pöllitty äidiltä. Se on aikanaan maksanut 69 markkaa. :D

Heips! Julistin hemikuussa päättäväni uudistaa blogiani. Okei, joo, ei nyt ihan onnistunut. Yllätys yllätys, ajan kuluminen on varsin pirullinen asia. Joka tapauksessa olisin kauhean innostunut ruveta bloggaamaan kirjojen ohella myös musiikista ja kaikista muista asioista, jotka kiinnostavat minua.
Ensimmäiseksi ajattelin aloittaa lempilevyni esittelystä.

Guns 'N' Rosesin albumi Appetite for Destruction on ehdottomasti paras levy, jonka olen tähän menneessä kuullut. Levy on vuonna 1987 ilmestynyt hard rock-albumi, ja kyseessä on Gunnareiden debyyttialbumi. Albumilta löytyy kaksitoista kappaletta, joihin sisältyy myös Gunnareiden hitit Welcome To The JungleParadise City ja Sweet Child O' Mine.
Albumilla soittaa tietenkin Gunnareiden alkuperäinen kokoonpano. (Kyseessähän on bändin ensimmäinen albumi.) Axl Rose huolehtii albumilla laulusta. Pääkitaraa soittaa Slash. Komppikitaraa soittaa Izzy Stradlin. Bassokitaraa soittaa Duff "Rose" McKagan. Rummuissa taas on Steven Adler.
Harmitti muuten vietävästi, kun en päässyt viimeviikon lauantaina katsomaan herroja Hämeenlinnaan. :(
Keikalla soitettiin ymmärtääkseni monia Appetite for Destructionin kappaleita, ja olisihan se nyt ollut hienoa kuulla kyseiset laulut livenä.

Noh, miksi minä nyt sitten pidän tästä levystä niin paljon? Levy on ensinnäkin rakennettu mielestäni todella hyvin. Kappaleet vaihtuvat levyllä sulavasti ja muodostavat hyvän kokonaisuuden. Levy alkaa vahvalla hittikappaleella, Welcome To The Jungle. Siitä levy jatkuu yhtä vahvoilla kappaleilla. Levyn puolessa välissä soi hieman rauhallisempi Paradise City, joka hetkellisesti rauhoittaa levyn tunnelmaa. Levyn tunnelma muuttuu Paradise Cityn jälkeen synkemmäksi, mutta palaa takaisin menevämpään tunnelmaan balladin Sweet Child O' Mine kohdalla. Levy loppuu kappaleeseen Rocket Queen, joka päättää albumin sen ansaitsemalla tavalla.
Pidän kovasti kappaleiden melodioista, sanoituksista, kitarariffeistä ja -sooloista, Axlin lauluäänestä... Toisin sanoen pidän kaikesta, mitä albumilta löytyy.

Tuskin tarvee mainita, että tämä löytyy huoneeni seinältä...

Vaikka levyltä löytyy moni Gunnareiden hitti, lempikappaleeni levyllä on My Michelle. Kappale kertoo tytöstä, jonka äiti on edesmennyt. Äidin kuoleman jälkeen tytön isä päätyy työskentelemään pornografian kanssa ja tyttö puolestaan sotkeutuu huumeisiin.
Pidän kappaleen sanoista ja sen tummasta ja synkästä melodiasta. Vaikka kappale käsitteleekin erittäin raakaa aihetta, se on erittäin kaunis. Axl laulaa lopussa jokaisen tarvitsevan rakkautta lähtökohdista riippumatta. Okei, joo, aika siirappista, mutta uppoaa helposti 17-vuotiaaseen teiniin. Kappale on kaiken kaikkiaan niin paljon erilaisempi kuin levyn muut kappaleet, joten pidän varmaan sen takia laulusta niin paljon.

Suosittelen levyä kaikille musiikista pitäville. Suosittelen levyä myös sellaisille, jotka eivät aikaisemmin ole kuunnelleet minkään asteista rockia (mitä kyllä uskallan epäillä). Kyseessä on mielestäni sellainen albumi, jonka jokaisen kuuluisi kuunnella vähintäänkin kerran elämänsä aikana.

Biisilista:
1. Welcome To The Jungle
2. It's So Easy
3. Nightrain
4. Out Ta Get Me
5. Mr. Brownstone
6. Paradise City
7. My Michelle
8. Think About You
9. Sweet Child O' Mine
10. You're Crazy
11. Anything Goes
12. Rocket Queen
Lähteet: Guns 'N' Roses - Appetite for Destruction - levy

tiistai 16. toukokuuta 2017

Erin Hunter - Kolmikon mahti (6 osaa)

Kolmikon mahdin viimeinen osa Auringonnousu

Olen taas jatkanut yhtä lempikirjasarjoistani, ja nyt sen kolmannen saagan viimeinen osa on luettu. Kirjoitin saagan ensimmäisistä osista enemmän. Saaga ei nyt ollut mikään äärimmäisen hurja, mutta jaksan edelleen olla uskollinen Soturikissoille.
Joka tapauksessa sarja jatkuu kolmannen osan jälkeen neljännen, viidennen ja kuudennen kirjan voimin.

Pimennys jatkaa soturikissojen tarinaa kolmannen osan jälkeen. Kolme kissasankariamme ovat nyt kaikki tietoisia heihin kohdistetusta ennustuksesta. Kissat alkavatkin janoamaan valtaa: Leijontassu haluaisi olla voittamaton soturi, Paatsamatassu haaveilee klaanipäälikkyydestä, ja Närhitassu pyrkii rinnastamaan nykyisyyden ja menneisyyden. Pakkaa tulee sekoittamaan tämän lisäksi vieras kissa, joka tuntuisi tietävän enemmän asioita kuin itse Tähtiklaani. Vieraan kissan lisäksi Myrskyklaanissa tapahtuu muitakin muutoksia, jotka järisyttävät klaanien välistä rauhaa.

Pitkät varjot on jatkoa Pimennykselle. Nyt voikin arvata metsän olevan täysin sekaisin. Monet kissat alkavat epäröidä Tähtiklaanin valtaa ja viisautta. Varjoklaani vaikuttaisi jopa hylkäävän soturilain harmonian, minkä kolme kissaamme yrittää estää.

Auringonnousu on saagan viimeinen osa. Viimeisessä osassa koko saagan tapahtumat niputetaan yhteen, ja saaga päättyy todella radikaaliin juonenkäänteeseen.

Saagan hahmot aloittavat nollapisteessä mutta kehittyvät saagan aikana todella paljon. Hahmot eivät kuitenkaan kehity tasaisesti, vaan heidän kehitys heittelehtii. Heti alussa esimerkiksi Närhitassu on jatkuvasti kapinamielinen. Välillä hän on kypsempi, välillä hän ryhtyy taas kiukuttelemaan. Saagassa ei myöskään ole selvää punaista lankaa, jonka mukaan saaga kulkisi. Saagasta löytyy paljonkin turhaa. Toisaalta saagaan on vain yksinkertaisesti haluttu lisätäytettä, mutta lisätäyte olisi voitu rakentaa hieman paremmin.

Kolmikon mahti oli loppuen lopuksi yllättävän raskas. Saagassa käsitellään yllättävän syvällisiä aiheita, vaikka kyseessä on lasten fantasiasarja. Sarjassa käsitellään monesta erilaisesta näkökulmasta perhe-elämää ja uskonkysymyksiä. Myös Soturikissoille tyypillistä petostakin saagassa esiintyi todella paljon. Saagassa oli todella positiivista se, että se ei lopeta sarjaa, vaan koko saaga on pelkkää alkusoittoa seuraaville kuudelle uudelle kirjalle, joissa kissasankareiden seikkailut jatkuvat. Vielä positiivisempaa on se, että Soturikissojen neljännen saagan ensimmäinen osa on ilmestynyt suomeksi jo aikoja sitten! Hihii, ihanaa!
Soturikissat - Kolmikon mahti on melko onnistunut saaga, joka on hyvää alkusoittoa sarjan seuraavalle etapille. Suosittelen faneille!

Olen kirjoittanut myös muistakin saagan osista.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Annukka Salama - Käärmeenlumooja


Heips! Sain Käärmeenlumoojan eräältä tutultani lainaan, ja päätin lukea sen.

Käärmeenlumooja aloittaa kotimaisen nuorten fantasiasarjan. Kirja alkaa hetkestä, kun Unna skeittaa ensimmäistä kertaa elämässään. Heti ensimmäisen tempun jälkeen ihmisten päät kääntyvät. Unna on luonnonlahjakkuus!
Kuka tahansa pystyisi tekemään yhtä hienoja temppuja kuin Unna, jos omaa samanlaisen ketteryyden kuin oravalla. Unna juuri omaakin oravan ketteryyden ja kokee olevansa maailman ainut outolintu. Unnan maailma kuitenkin kääntyy ylösalaisin, kun hän tapaa mystisen Rufuksen. Rufus omaa myös eläimen voimia, eivätkä Unna ja Rufus ole maailmassa ainuita! Maailma on pullollaan näitä faunoideja.
Salaperäiseen maailmaan kuuluu myös viholliset, eikä Unnan maailma koskaan tule olemaan entisensä.

Kirjan henkilöt olivat mielestäni aika tönkköjä. Kirjailija on selvästi yrittänyt luoda erikoisista faunoideista normaaleja ja epävarmoja teinejä. Unnassa näkyy tämä todella hyvin. Hän on lahjakas nuori neiti mutta äärimmäisen epävarma ja hieman jopa ujo. Hahmo on vieraassa tilanteessa epävarma ja jopa kömpelö. Kuitenkin normaalinkin ihmisen tavoin hänkin rentoutuu, kun vaan saa tustua tilanteeseen.
Rufus on oikeastaan samanlainen hahmo kuin Unna. Hänestä saa kuitenkin hieman räväkämmän olon. Näistä kahdesta pidin enemmän varmaankin Rufuksesta. Unnan lapsellisia ajatuksia oli tavattoman uuvuttavaa ja rasittavaa lukea.
Unnan ja Rufuksen dialogeja oli todella rasittavaa lukea. Dialogit muistuttavat kovasti 12-vuotiaiden epätoivoista seurustelua, enkä itse erityisemmin nauti kutosluokkalaisten (melkein jopa söpöstä) hellyydenkaipuisen viestittelyn lukemisesta.
Päähenkilöitä enemmän pidin Rufuksen yhdestä hänen monesta kämppiksestä, Joonesta. Sivuhenkilö on rennompi kuin kirjan päähenkilöt ja mielestäni tasoittaa sopivasti kirjan siirappisuutta.

Kirja ei juonellisestikaan ole kauhean erikoinen teos. Kirjailija on laittanut liikaa tavaraa liian lyhyelle aikavälille. Alussa kirjassa on hyvä rytmi, mutta pian siitä tulee sekava. Kirjailijalla on ollut hyvä visio mutta ei ole onnistunut siinä, vaan kirjailija on oksentanut paperille kaiken, mitä hän on halunnut kirjoittaa.

Kirjan teema on kuitenkin todella hieno. Koin kirjan teeman käsittelevän moneen kertaan kirjassa toistuvaa nuorten epävarmuutta omasta itsestä ja tulevaisuudesta. Kirja sopiikin hienosti varhaisteineille, ja itsekin olisin saattanut pitää kirjasta 11-vuotiaana. Pitää myös muistaa Käärmeenlumoojan olevan Salaman ensimmäinen romaani, joten siihen nähden kirja nyt ei ole niin huono. Toisaalta olen lukenut lukemattomia esikoisteoksia, jotka ovat osoittautuneet mestariteoksiksi, mutta nuorten kirjallisuus harvemmin lyö itseään läpi.

Kirja menee kohtuullisena välipalalukemisena ja varhaisteineille suhteellisen hyvänä kirjana.
2/5

tiistai 21. helmikuuta 2017

Syntymäpäivä 2.0

Heeij! Tänään blogini on ollut pystyssä virallisesti kaksi vuotta! Vuhuuu, aplodit sille! Olen jollakin ihme keinolla saanut pidettyä tämänkin vuoden blogini hengissä, mikä on moneen otteeseen osoittautunut erittäin vaikeaksi. Bloggaan pääasiallisesti kirjoista, mutta kun olen niin tavattoman hidas lukija, postausten määräkin on blogissani häiritsevän pieni.

Olenkin pohtinut, miten saisin postauksia lisää. Motivaatiota minulta kyllä löytyisi, mutta materiaalia tuntuu tulevan hiukan hitaaseen tahtiin. Lopulta olen päätynyt siihen lopputulokseen, että miksen bloggaisi myös monista muista asioista, joista olen kiinnostunut. Näitä ovat muun muassa musiikki ja lukemattomat videopelit. Kirjat ja kirjallisuus itsessään kuuluvat niihin asioihin, joita rakastan. Miksen niiden rinnalla esittelisi myös muita asioita, joista pidän? Kertokaa ihmeessä, mitä mieltä olette päätöksestäni.

Tulevaisuuden suunnitelmien lomassa haluan myös kiittää pientä lukijaryhmääni. Olen tosissani kiitollinen siitä, että joku jaksaa lukea lyhyitä ajatuksiani toisten taidonnäytteistä. Arvostan! Kiitos siitä! Toivottavasti jaksatte lukea vielä lisää ajatuksiani toisten taidonnäytteistä!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Khaled Hosseini - Leijapoika


Hei pitkästä aikaa! Toivottavasti teillä on lähtenyt vuosi 2017 hyvin käyntiin. Minulla on lähtenyt ehkä liiankin hyvin enkä ole malttanut istua paikoilleni ja kirjoittaa edes yhtä postausta. Kirjoja on kyllä tullut luettua. Yksi näistä on Khaled Hosseinin Leijapoika (The Kite Runner).

Leijapoika sijoittuu Afganistanin Kabuliin ja kertoo kahdesta afganistanilaisesta pojasta, Amirista ja Hassanista, ja heidän ystävyydestään. Amir on ylempään luokkaan syntynyt poika ja hänen ystävänsä Hassan on alempaan kastiin syntynyt hazara-palvelija.

Kirjan alussa pojat viettävät melko huoletonta elämää ja kirjailija esittelee taitavasti kauniin nollatilanteen, jossa ei vielä ole tapahtunut mitään järkyttävää. Poikien onnen rikkoo kuitenkin eräs uuden vuoden aatto. Pojat ovat afganistanilaisen tavan mukaan lennättämässä leijoja muiden Kabulin lasten kanssa. Amirille käy niinkin hyvä tuuri, että hän voittaa perinteisen leijanlennätysturnauksen. Perinteen mukaan voittaja saa enemmän arvostusta, jos hän vielä pystyy nappaamaan viimeisenä pudonneen leijan. Hazara-palvelija Hassan on tietenkin Amirille niinkin uskollinen, että päättää hakea leijan tälle. Leijanmetsästysreissulla Hassan joutuu kuitenkin hyväksikäytön uhriksi, ja Amir näkee rikoksen tekemättä asialle mitään.

Tapahtuneen jälkeen Amir ryhtyy kohtelemaan Hassania kuin ilmaa. Hän häpeää pelkuruuttaan ja tekee kaikkensa, jotta ei joutuisi olemaan Hassanin kanssa minkäänlaisessa kanssakäymisessä. Amir meneekin niin pitkälle, että lopulta ajaa Hassanin käytännössä kotoaan.
Tästä kuluu muutamia vuosia. Kabuliin on syttynyt sota ja jo aikuinen Amir pakenee isänsä kanssa Kabulista Amerikkaan. Amerikassa Amir elää länsimaalaisittain suhteellisen hyvää elämää. Vuosien takainen vääryys ei kuitenkaan ole hävinnyt Amirin mielestä, ja kun hänelle tarjotaan tilaisuutta korjata virheensä, hän tarttuu tilaisuuteen. Hän tarttuu tilaisuuteen, vaikka joutuukin palaamaan vaaralliseen Kabuliin.

Leijapoika oli mielestäni hienosti rakennettu kirja. Kirjassa esitellään islamilaista kulttuuria kauniisti ääripäästä ääripäähän. Kirjassa kerrotaan islamin monista kauniista piirteistä, joista ei paljoa esimerkiksi Suomessa puhuta. Tämän rinnalla esitellään myös ääri-islamilaisuutta, josta viimevuosina taas on puhuttu lakkaamatta. Mielestäni yhdistelmä on onnistunut ja saa kirjasta mielenkiintoisen.

Kirjan päähenkilöt oli myös aseteltu samalla tavalla. Amir on pelkurimainen ja itsekäs kuin taas Hassan on Amirin täysi vastakohta. Hassan antaisi vaikka henkensä Amirin puolesta, jos Amir sellaista pyytäisi. Koin Amirin ja Hassanin ikään kuin muodostavan yhdessä yhden täydellisen kokonaisuuden: ilman Hassania Amir ei häpeisi pelkuruuttaan, ja Hassan olisi liian sinisilmäinen ilman Amiria.


Kirja on onnistunut teos. Suosittelen! 4/5